Nykyään maailman suurin, suolaisen veden, järvi on myös aluepolitiikan kuuma peruna. Kaspianmeri sijaitsee Iranin, Venäjän, Azerbadjanin, Turkmenistanin ja Kazakstanin välissä. Sen pohjalta on löytynyt öljyä, jonka omistajuudesta kiistellään maiden välillä.

Kaspianmeren rannalla istuskellaan penkeillä tai kävellään huomaamattomasti käsi kädessä. Lapset löytävät hiekasta kourallisia simpukoita. Ranta on nimensä veroinen -ulappaa katsellessa olo on merenrannan olotilan kanssa täysin samanlainen. Vesi jatkuu silmänkantamattomiin. Iranissa tämä tuntuu lohduttavalta, sillä vesi on muuten niin kortilla.

Paluupäivän numero 7 sanani on "Kaspianmeri".

Liikenne olikin toden totta mieleenpainuvaa. Autot soljuvat sikin sokin toistensa rinnalla tasaisena, lumivyöryn tapaisena, massana. Joukossa on muutama hurjapää, jotka puikkelehtivat vauhdilla siksakkia tien toiselta laidalta toiselle. Teiden viivoilla ei Iranissa ollut juurikaan merkitystä -niiden tarkoitusta lähinnä ihmetellään, sillä autot ajavat viivojen välillä päällä, vierellä ja sivulla.

Pitkien matkojen aikana ehdimme nähdä useamman liikenneonnettomuuden, joten liikenteen turvattomuus oli käsin kosketeltavissa. Parhaiten liikennettä kuvannee termi "organisoitu kaaos", jossa jokaisella on paikkansa kunhan tietää, mihin itsensä sijoittaa. Jokainen kuski on myös käynyt autokoulunsa, sillä se on Iranissa pakollista.

Tiet, joilla sopivasti kolhitut valkoiset autot huristelevat, olivat hyvässä kunnossa. Ihmettelin ääneen teiden leveyttä ja kuntoa vuoristoteitä ajellessa. Valtio on teiden lisäksi sijoittanut myös liikenneturvallisuusvalistukseen -teiden sivuilla näkyi useita kylttejä, jotka muistuttivat matkailijoita turvavöiden kiinnittämisestä.

Liikenteen nähtyäni teoria valkoisten autojen kätevyydestä palaa mieleeni. Totta tosiaan, tässä sekamelskassa on hyvä ajaa sellaista autoa, jonka lommot on helppo tarvittaessa korjata. Onnesta me säästyimme naarmuilta.

Tien varsilla liikennepoliisi vahtii kaikkea hurjastelua -sakot sai myös yksi meidän kuskeista. Joskin hän sai itselleen minimisakkolapun puhuttua, sillä myönsi suoraan oman virheensä. Tämä on kuulemma arvostettua.

Kuudennen paluupäivän sanani on "liikennesäännöt(tömyys)".

Matkalaisina mukanamme kulki aina sukulaisia ja perheenjäseniä, sillä harvinaisten vieraiden kanssa haluttiin olla yhdessä jokaisena matkan hetkenä. Yhteisö kantaa hyvässä ja pahassa -yhteisön jäsentä ei jätetä yksin hädän hetkellä, mutta toisinaan se voi myös valita yksilön elämänsuunnan tämän puolesta.

Kun perheeseen astuu uutena jäsenenä, suvun hyväksyntä on keskeistä. Uusi puoliso otetaan vastaan uudeksi sukulaiseksi -ei ainoastaan sukulaisen puolisoksi. Iranissa toimii roppakaupalla kansalaisjärjestöjä, joiden yhteisötyö pyörii täysin vapaaehtoisissa käsissä, yhteisöjen jäsenten lahjoitusten ja työpanoksen avulla.

Viidennen paluupäivän sanani on "yhteisöllisyys".

Huivi, tai "hijab", voi olla valkoinen, punainen, sininen, monivärinen, kukallinen, ruudullinen -minkä tahansa värinen. Se voi myös olla nilkkoihin asti ulottuva "chador". Se voi olla heilautettuna pään päälle siten, että se hädin tuskin pysyy siinä tai se voi olla tarkkaan leuan alle sidottuna -niin kuin 50 vuotta sitten Suomessa. Huivin sidontatyyli ja huivikatukuva kertoo eri paikkakuntien perinteellisyyden asteesta.

Teheranissa nuorten naisten huivit tipahtelevat "vahingossa" kahvilassa istuttaessa ja ne korjataan huomaamattomasti takaisin paikoilleen. Zanjanissa naiset kurkistelevat uteliaina matkalaisia nilkkoihin asti ulottuvan "chador"insa alta. Kasvojaan iranilaiset naiset eivät juurikaan peitä.

Huivi kuvaa montaa asiaa: se voi olla moderni asuste tai konservatiivinen merkki uskosta, perinteistä ja siveyskäsitteestä; se voi olla hennosti pään päälle asetettu protesti tai joidenkin mielestä "kuin simpukankuori simpukalle". 

Neljännen paluupäivän sanani on "huivi".

Iranissa usein vaalean väriset, ehkä kukkakuvioiset, ikkunaverhot pidetään kotona tiukasti kiinni. Verhot antavat yksityisyyttä, sekä turvallisuuden tunnetta maassa, jossa kodin ulkopuolista elämää määrittävät edelleen monet säännöt. Yksi näistä on pukeutumiskoodi, joka on sekä miehille että naisille eri kodin sisällä ja sen ulkopuolella. Kesän polttavassa helteessäkin miesten on aina pidettävä yllään pitkiä housuja, naisten pukeudutta pitkiin housuihin, tunikaan ja pää koristeltava huivilla.

Kotona avoimet verhot saavat aivan oman merkityksenä.

Kolmannen paluupäivän sanani on siis "ikkunaverhot".

Kierrämme kaupunkia jälleen autossa istuen. Kaupungista löytyy myös metro, mutta sinne ei tee mieli astua reilun 30 asteen helteessä ja väenpaljoudessa. Liikenne on harvinaisen hiljaista, sillä on meneillään Eid-juhla, jolla on hyvin samantapainen vaikutus Teheranin katuihin kuin juhannuksella Helsinkiin. Kaupunkilaiset lähtevät sukulaisten luo kylään, ja näin ollen Teheranin autoliikenne on harvinaisen sujuvaa.

Parhaiten kaupungista saa kokonaiskuvan maailman kuudenneksi korkeimmasta tornista: Milad-tornista, jolla on korkeutta yhteensä 435 metriä. Kun tornia alettiin rakentamaan, sen piti olla maailman 4. korkein torni. Rakennusprojekti kuitenkin venyi 11 vuotta suunnitelmista, joten sinä aikana ehdittiin rakentaa kaksi muuta korkeampaa tornia toisella puolella maailmaa.

Itse matkustimme nopeasti ylös sujahtavalla hissillä 280 metrin korkeuteen, josta näkymät olivat myös huikaisevat.

Parin päivän vierailulla tämä olikin paras tapa saada kokonaiskuva kaupungista, jossa Iranin modernisaatio on käsinkosketeltavissa.

Toisen paluupäivän sanani on "Teheran".

Tästä syystä myös blogin kirjoittaminen oli maassa harvinaisen haastavaa -ensin oli löydettävä blogialusta, joka siellä toimisi ja sen jälkeen jokaisen päivän kirjaaminen ylös vaati hitaan nettiyhteyden johdosta sekä isäntäperheemme uuvuttavan matkaohjelman, kuumuuden ja yltäkylläisten efter-illallisten ansiosta vähentyneen unen määrän johdosta merkittävän paljon kärsivällisyyttä.

Iranissa käytin jokaisen kuvan lataamiseen noin 10 minuuttia. Suomessa tämä onnistuu muutamassa sekunnissa! Mikä etuoikeus! 

Näinpä ensimmäisen paluupäiväni sana on "bloggaaminen".

Matkalaukkuni täyttyy pienen pienistä, toinen toistaan söpömmistä, rasioista.

Rasioihin pakataan korvakoruja, kauluakoruja -ja tietenkin myös niitä kultakolikkoja.

Luonnollisesti myös osa rasioista on upeaa käsityötä. "Khatamkari" on esfanilaisten ja shirazlaisten taidonnäyte. Rasioiden kuviointi on tehty erivärisistä puutikuista, metallista ja luusta. Kuviot muodostuvat pienen pienistä kolmioista, jotka muodostavat yhdessä upeita geometrisiä kuvioita.

Päivän sanani on "rasia".

Menneisyydessä sahramia on käytetty maksuvälineenä, nykyään kauniin sahramipaketin voi antaa lahjaksi perheenjäsenelle tai ystävälle.

Sahrami on tärkeä osa iranilaista keittiötä; sitä lisätään moneen ruokalajiin ja erilaisiin leipiin -ja voi siitä valmistaa myös juomaa. Sahrami on arvokasta, joten sitä ostetaan grammoissa, vaikka kauppahallista.

Tämän päivän sanani on "sahrami".

Kirjat, joiden kansiin runot on koottu, ovat myös oma taidennäytteensä.

Ruonoudesta puhuttaessa iranilaiset aloittavat puheensa lähes aina Rumista, jonka teokset muodostavat merkittävän osan iranilaista kulttuurilperimää.

Kirjakauppojen hyllyillä näkyvät kirjarivit ovat jokainen toinen toistaan kauniimpia.

...ja kirjojen sisältö sitäkin kauniimpaa -katseltavaa ja luettavaa.

Päivän sanani on "runot".